The Ukraine War in the light of the UN Charter

 

Kirjoittaja; Professori Alfred de Zayas

Julkaistu: 12.2.2023, sivustolla Norman G Finkelstein. Linkki

Käännös: Tehty ChatGPT:n avulla.

 

12.2.2023

Ukrainan sota YK:n peruskirjan valossa

Alfred de Zayas

 

Ukrainan sota ei alkanut 24. helmikuuta 2022, vaan jo helmikuussa 2014. Donbassin siviiliväestö on kärsinyt Ukrainan joukkojen jatkuvasta tulituksesta vuodesta 2014 alkaen, Minsk-sopimuksista huolimatta. Luganskin ja Donetskin alueisiin kohdistuneet hyökkäykset lisääntyivät merkittävästi tammi-helmikuussa 2024, kuten Etyjin Ukrainan erityistarkkailuoperaatio raportoi.

Kuten kaikki sodat, tämä sota on tragedia kaikille osapuolille — ei vain ukrainalaisille ja venäläisille, vaan myös kansainvälisen oikeuden ja YK:n peruskirjan ensisijaisuuden kannalta. Jo Naton sotilasoperaatiot Jugoslaviassa, Afganistanissa ja Irakissa 1990- ja 2000-luvuilla koettelivat syvästi Yhdistyneiden kansakuntien järjestön auktoriteettia ja uskottavuutta. Näitä operaatioita ei toteutettu YK:n peruskirjan VII luvun mukaisesti, mikä teki YK:sta lähes merkityksettömän, koska järjestö ei kyennyt estämään laittoman voiman käyttöä eikä välittämään rauhaa. Useiden valtioiden yksipuolisia toimia ei koskaan saatettu vastuuseen, ei edes vakavia sotarikoksia Irakissa ja Afganistanissa, joita Julian Assange dokumentoi Wikileaks-julkaisuissa. Naton maat rikkoivat räikeästi peruskirjan artikloja 2(3) ja 2(4) ilman mitään oikeutusta, sillä artikla 51, joka sallii itsepuolustuksen, ei kata ennaltaehkäiseviä sotilaallisia toimia.

Niin sanottu "halukkaiden koalitio" syyllistyi vuoden 2003 Irakin kansaa vastaan toteutettuun avoimeen hyökkäykseen, joka oli rikollisten tekojen sarja ja kapina YK:n peruskirjaa ja kansainvälistä oikeutta vastaan. Tällaiset sotilasoperaatiot, joita ei ole saatettu Kansainvälisen rikostuomioistuimen käsiteltäviksi, ovat merkittävästi heikentäneet kansainvälisen oikeuden voimaa ja synnyttäneet "sallivuuden ennakkotapauksia", kuten kuvasin Counterpunchissa 4. maaliskuuta 2022 julkaistussa artikkelissani, jossa tuomitsin Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan räikeäksi YK:n peruskirjan 2(4) artiklan rikkomiseksi.

Toisaalta kansainvälisen oikeuden rikkominen ei muuta pakottavaa oikeutta (jus cogens) eikä luo uutta kansainvälistä oikeutta (ex injuria non oritur jus — vääryydestä ei synny oikeutta). Rankaisemattomuus vain ilmentää järjestelmän heikkoutta, joka johtuu riittämättömistä täytäntöönpanomekanismeista.

31. tammikuuta 2023 Counterpunch julkaisi historian professori Lawrence Wittnerin esseen "Ukrainan sota ja kansainvälinen oikeus". Hän tuomitsee oikein Venäjän 2(4) artiklan rikkomisen ja sen seurauksena syntyneet sotarikokset, joista on oltava vastuullisuus. Wittner viittaa "valtioiden käyttäytymissääntöihin" sodan, diplomatian ja talouden alalla. Näihin sääntöihin kuuluvat myös Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 38 artiklassa mainitut "yleiset oikeusperiaatteet", erityisesti hyväntahtoisuuden ja normien yhdenmukaisen soveltamisen periaatteet.

Chicagon yliopiston professori John Mearsheimer selittää kirjassaan The Great Delusion kansainvälisen järjestyksen periaatteita ja sopimusten kunnioittamisen välttämättömyyttä (pacta sunt servanda), myös suullisten sopimusten osalta. Economist-lehdessä 19. maaliskuuta 2022 julkaistussa artikkelissaan Mearsheimer kertoo, miksi länsi on vastuussa Ukrainan kriisistä. Jo vuonna 2015 hän korosti suullisten sopimusten pitämisen tärkeyttä, viitaten Yhdysvaltojen lupauksiin Mihail Gorbatšoville 1989–1991, että Nato ei laajenisi itään. Mearsheimer painottaa, että olennaista on se, kuinka Nato-laajentuminen koetaan niiden taholta, jotka tuntevat olevansa uhattuja. YK:n peruskirjan 2(4) artikla kieltää paitsi voiman käytön, myös sillä uhkaamisen.

Venäjän presidentit Vladimir Putin ja Dmitri Medvedev ovat vuosikymmenien ajan varoittaneet länttä, erityisesti vuoden 2007 Münchenin turvallisuuskonferenssissa, että Naton itälaajentuminen on Venäjälle eksistentiaalinen uhka. He ovat vaatineet eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria, joka huomioisi kaikkien valtioiden turvallisuustarpeet. Olipa Venäjän pelko objektiivisesti perusteltua tai ei (mielestäni on), se on tosiasia. YK:n jäsenvaltioiden velvollisuus on ratkaista kiistansa rauhanomaisin keinoin eli neuvotellen vilpittömästi. Tätä Minsk-sopimukset pyrkivät edistämään. Ukraina kuitenkin rikkoi näitä sopimuksia järjestelmällisesti. Venäjä pyrki uskottavasti neuvottelemaan vuodesta 2014 lähtien Etyjin ja Normandian muodon puitteissa. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti François Hollande ovat myöntäneet, että Minsk-sopimukset olivat lännen keino antaa Ukrainalle aikaa valmistautua sotaan. Länsi siis osallistui sopimuksiin vilpillisesti, tarkoituksenaan pettää Donbassin venäläiset. Putinia petettiin Minskissä ja kahdeksan vuoden ajan Normandia-formaatin neuvotteluissa. Tällainen käytös heijastaa "huijaamisen kulttuuria" ja rikkoo vakiintuneita kansainvälisen järjestyksen periaatteita, muodostaen petoksen, mikä on YK:n peruskirjan ja yleisten oikeusperiaatteiden vastaista.

Tästä huolimatta Venäjä teki joulukuussa 2021 kaksi rauhanaloitetta välttääkseen aseellisen konfliktin. Nämä kohtuulliset ja pragmaattiset ehdotukset Yhdysvallat ja Nato torjuivat ylimielisesti neuvottelematta, rikkoen näin peruskirjan 2(3) ja 2(4) artikloja.

Wittner on oikeassa nostaessaan esiin Budapestin muistion (1994) ja Ystävyys-, yhteistyö- ja kumppanuussopimuksen (1997). Näitä asiakirjoja on kuitenkin tarkasteltava historiallisessa ja oikeudellisessa kontekstissa, erityisesti lännen pyrkimysten tuoda Ukraina Natoon vuodesta 2008 lähtien. Wittner arvioi väärin Krimin tilanteen. Olin YK:n vaalitarkkailija Ukrainassa vuoden 1994 vaaleissa ja matkustin laajasti, myös Krimillä. Krimillä ja Donbassissa enemmistö koki ja kokee itsensä venäläisiksi.

Tämä liittyy kansojen itsemääräämisoikeuteen (jus cogens), joka on ankkuroitu YK:n peruskirjan 1 ja 55 artiklaan sekä kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Wittner unohtaa, että Yhdysvallat ja EU tukivat laitonta vallankaappausta  demokraattisesti valittua presidentti Viktor Janukovitšia vastaan helmikuussa 2014 ja alkoivat heti tukea Kiovan vallankaappausregiimiä.

Ilman Maidanin vallankaappausta ja sen jälkeisiä venäläisvastaisia toimia Krimin ja Donbassin kansat eivät olisi kokeneet uhkaa ja vaatineet itsemääräämisoikeuttaan. Wittner erehtyy käyttäessään termiä "liittäminen" (annexation) kuvatessaan Krimin paluuta Venäjään. Kansainvälisen oikeuden mukainen liittäminen edellyttää miehitystä vastoin väestön tahtoa — Krimillä näin ei tapahtunut.

Vuoden 1994 kansanäänestys Krimillä olisi todennäköisesti tuottanut saman tuloksen. Myös tänä päivänä kansanäänestys osoittaisi, että krimiläiset haluavat kuulua Venäjään. Krimin liittäminen Ukrainaan 1950-luvulla oli Nikita Hruštšovin päätös ilman historiallista tai etnistä perustaa. Monet kansainväliset oikeusoppineet katsovat, että Krim käytti itsemääräämisoikeuttaan eikä sitä "liitetty" Venäjään

.Wittner on oikeassa muistuttaessaan, että yleiskokous hyväksyi 27. maaliskuuta 2014 päätöslauselman, jossa se torjui Krimin "liittämisen". Mutta mitä tämä päätöslauselma oikeastaan kertoo meille? Entisenä Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusvaltuutetun toimiston vanhempana lakimiehenä ja entisenä YK:n erityisasiantuntijana minun on myönnettävä, että Yhdistyneet kansakunnat on jo vuosikymmenien ajan soveltanut kaksoisstandardeja eikä ole pysynyt uskollisena peruskirjalleen. Monet pääsihteerien antamat päätöslauselmat ja julistukset soveltavat kansainvälistä oikeutta valikoivasti, à la carte. Vuoden 2014 yleiskokouksen päätöslauselma osoittaa, että järjestö on suurelta osin Washingtonin ja Brysselin palveluksessa, osittain johtuen YK:n suuresta taloudellisesta riippuvuudesta länsimaista. Samoin 2. maaliskuuta 2022 hyväksytty yleiskokouksen päätöslauselma on jälleen yksi esimerkki kaksoisstandardeista, kun muistetaan, ettei yleiskokous hyväksynyt vastaavia päätöslauselmia, kun NATO syyllistyi aggressioon Jugoslaviaa vastaan vuonna 1999 tai kun "halukkaiden koalitio" tuhosi Irakin vuonna 2003 ilman Saddamin uhkaa tai provokaatiota.

Wittner viittaa myös pääsihteeri Guterresiin Krimin ja Donbassin "liittämisen" yhteydessä. Oikeustieteen professorina, entisenä YK:n vanhempana virkamiehenä ja entisenä erityisraportoijana minun on tuskallista nähdä, kuinka järjestö on kaapattu tukemaan länsimaiden tiettyjä kestämättömiä kantoja ja kuinka se sallii itsensä joutua geopoliittisen pelin välineeksi sen sijaan, että pysyisi uskollisena peruskirjassaan määritellyille periaatteille ja tavoitteille. Missä on järjestön "paheksunta", kun kyse on Yhdysvaltojen useista aggressioista Kuubaa, Grenadaa, Nicaraguaa, Panamaa ja Venezuelaa vastaan, tai kaikista vallankaappauksista, joita Yhdysvallat on ohjannut hallituksia vastaan, joita se ei hyväksy, samalla kun se vaikenee CIA:n Guantánamossa, Abu Ghraibissa ja salaisissa pidätyskeskuksissa tekemistä rikoksista, sekä hyväksyy hiljaisesti Israelin suorittaman Syyrian Golanin kukkuloiden "liittämisen".

Wittner esittää tärkeän kysymyksen: "mitä meidän tulisi ajatella kansainvälisen oikeuden arvosta?" Kansainvälisen oikeuden professorina ja YK:n peruskirjan kannattajana esitän itse saman kysymyksen. Omat "25 kansainvälisen järjestyksen periaatettani" tarjoavat joitakin vastauksia. Raporteissani YK:n ihmisoikeusneuvostolle ja yleiskokoukselle (2012–2018) esitin käytännöllisiä suosituksia siitä, miten Yhdistyneet Kansakunnat voitaisiin uudistaa täyttämään vuoden 1945 lupaus "pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta". Olen samaa mieltä Wittnerin kanssa siitä, että on välttämätöntä "vahvistaa globaalia hallintaa, jotta kansainvälisen oikeuden täytäntöönpanolle saadaan vankempi perusta". Mutta tässä on yksi varaus – järjestön on oltava aidosti sitoutunut rauhaan, eikä vain ajoittain. Sen ei pidä jatkaa kansainvälisen oikeuden soveltamista valikoivasti, muuten se menettää kaiken arvovaltansa ja uskottavuutensa.

Tänään kiireellisin tehtävä on välitön tulitauko. YK epäonnistuu tehtävässään, jos se ei aseta rauhaa ensisijaiseksi ja mobilisoi koko järjestelmän rauhan palvelukseen. Brasilian presidentti Lulan rauhanvälitysehdotuksia sekä professoreiden Jeffrey Sachsin ja Richard Falkin ehdotuksia tulee käsitellä vakavasti.