yhdysvallat johdattaa meidät yhä lähemmäs ydinsotaa

Jeffrey Sachs & Imran Garda (Gardan puheenvuorot boldattuna)

 

Jeffrey Sachs on tunnettu taloustieteilijä ja Columbian yliopiston professori. Hän on ollut keskeinen vaikuttaja YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden ja vuosituhattavoitteiden laatimisessa, ja hän on toiminut neuvonantajana YK:n pääsihteereille ja valtioiden johtajille eri puolilla maailmaa. Jos olet viime aikoina seurannut häntä sosiaalisessa mediassa, olet ehkä huomannut, että hän on ollut varsin intohimoinen – ehkä jopa hieman vihainen länsimaita, erityisesti Yhdysvaltoja, kohtaan. Sachs väittää, että ne vievät meitä kohti ydinkatastrofia. Mutta tarkoittaako tämä, että hän on samalla ryhtynyt autoritaaristen johtajien ja diktaattorien puolustelijaksi? Seuraavaksi haastattelussa kysyn tätä ja paljon muuta Jeffrey Sachsilta. Professori Jeffrey Sachs, kiitos että liityit seuraamme.

Hienoa olla mukana, kiitos kutsusta.

Olemme nyt täällä kodissasi Upper West Sidella, joka on todella viehättävä. Olen selaillut kirjahyllyäsi ja huomasin, että sinulla on useita kirjoja ydinaseista. Tuolla takanasi näkyy muun muassa Annie Jacobsenin teos Nuclear War: A Scenario ja muita saman aihepiirin kirjoja. Miksi ydinuhan kysymys on sinulle niin kiireellinen, vaikka valtaapitäville se ei tunnu olevan?

Aloitetaanpa niin sanotusta Tuomiopäivän kellosta. Se on Bulletin of the Atomic Scientists -julkaisun käyttämä visuaalinen symboli, jonka se otti käyttöön vuonna 1947, atomiajan alussa. Nyt elämme jo termoydinaikakautta. Kellon ideana on kuvata, kuinka lähellä tai kaukana olemme ydinonnettomuudesta – käytännössä ihmiskunnan tuhosta. Kun kello esiteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1947, sen viisari asetettiin seitsemän minuutin päähän keskiyöstä. Keskiyö tarkoittaa ydinaseiden aiheuttamaa maailmanloppua.

Tämä oli varoitus: olimme kylmän sodan alussa, ja ydinasekilpailu oli alkamassa, koska Neuvostoliiton odotettiin pian saavan oman pomminsa. Se johti nopeasti asevarustelukierteeseen ja lopulta vetypommin kehittämiseen.

Mitä on tapahtunut viimeisten 30 vuoden aikana? Kellon viisarit liikkuivat kauemmas keskiyöstä liennytyksen aikana ja lähemmäs kriisien aikana. Mutta vuodesta 1992 lähtien, mielestäni jokaisen Yhdysvaltain presidentin kaudella viisari on siirtynyt lähemmäs keskiyötä kuin se oli presidentin astuessa virkaan.

Missä olemme nyt? Tuomiopäivän kellon mukaan olemme 90 sekunnin päässä keskiyöstä. Tämä tarkoittaa, että asiantuntijoiden – joiden näkemyksiin yhdyn – mukaan olemme lähempänä ydinsotaa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Mainitsit Annie Jacobsenin kirjan Nuclear War: A Scenario. Kyseessä on lyhyt kirja lyhyestä sodasta – maailmanloppu tapahtuu noin kahdessa tunnissa tässä teknisessä skenaariossa, jonka Jacobsen esittää huolellisesti, sekunti sekunnilta. Hän haastatteli kirjaa varten avoimesti atomiasiantuntijoita, entisiä Pentagonin ja CIA:n virkamiehiä. Hän selvitti, mitä suunnitelmia ydinaseiden käyttöön liittyy ja mitä tapahtuisi, jos ne otettaisiin käyttöön. Kirja on kauhistuttava. Kuuntelin sen äänikirjana Jacobsenin itsensä lukemana, ja siinä maailmaa ei enää ole kahden tunnin kuluttua. Tämä on realistinen skenaario – sellainen, jonka Yhdysvaltain johto tuntee.

Olen ollut mukana kansainvälisessä politiikassa vuosikymmeniä. Olen neuvonut kymmeniä valtioiden päämiehiä ja YK:n pääsihteereitä. Tunnen monet heistä henkilökohtaisesti – jotkut ovat olleet jopa oppilaitani. En ole erityisen vaikuttunut heidän älykkyydestään tai harkintakyvystään estää katastrofeja. Itse asiassa olen pikemminkin pettynyt. Seuraan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa erittäin läheltä, niin amerikkalaisena asiantuntijana kuin globaalin työnkuvani kautta, joka vie minut jatkuvasti eri puolille maailmaa.

En luota Yhdysvaltoihin. En luota sen arviointikykyyn, en sen toimintaan enkä sen ulkopolitiikkaan. Mielestäni Yhdysvallat on yhä enemmän ja enemmän viemässä meitä kohti katastrofia.

Miksi? Kyse on ylimielisyydestä. Opin tämän jo nuorena, kun senaattori J. William Fulbright – joka oli ulkosuhteiden valiokunnan puheenjohtaja Vietnamin sodan aikaan – kirjoitti kirjan The Arrogance of Power (Vallan ylimielisyys). Muistan, kuinka pidin sitä kädessäni nuorena. Fulbright sanoi, että Yhdysvaltain hallitus on niin ylimielinen, että se käynnistää sotia ja kasvattaa riskejä jatkuvasti. Ilmeisesti sisäistin tämän viestin – siitä on nyt jo noin 60 vuotta – ja olen seurannut asioita siitä lähtien tarkasti. Olen lukenut ja keskustellut näistä kysymyksistä asiantuntevien ihmisten, myös valtiojohtajien kanssa. Ja edelleen sanon: en luota Yhdysvaltoihin. Tämä on se peruspointti.

Jos käytämme vertausta gangsterista suurvaltana, jolla on imperiumin ominaisuudet, niin Yhdysvallat on ehdolla ykköseksi. Se on vastuussa lukuisista rikoksista ja niiden seurauksista, joita se on aiheuttanut ympäri maailmaa vuosikymmenten ajan. Mutta entä muut gangsterit? Kyllä, maailmassa on muitakin suurvaltatoimijoita. Ehkä ne ovat pienempiä ja ovat tehneet vähemmän tuhoa – mutta kenties vain siksi, että niillä ei ole ollut siihen samanlaisia mahdollisuuksia. Ei siksi, että ne olisivat moraalisesti parempia kuin Yhdysvallat.

Kun keskityt Yhdysvaltojen rikoksiin – kuten sinua on syytetty tekevän – tekeekö se sinusta automaattisesti Kiinan tai Venäjän puolustelijan? Miksi meidän ei pitäisi keskittyä myös niiden hyvin dokumentoituihin rikoksiin ja niiden vaikutuksiin?

Jos tarkastellaan asioita määrällisesti, 1800-luvun suurin gangsteri oli Britannia. Britit rakensivat imperiuminsa ja hallitsivat aikoinaan noin neljännestä maailman pinta-alasta. On olemassa tunnettu, osittain humoristinen mutta silti vakavasti otettava kirja, joka listaa 23 maata, joita Britannia ei koskaan miehittänyt. Toisin sanoen: Britannia soti ja provosoi lähes kaikkialla.

Minusta tuntuu, että Yhdysvallat oppi imperiumin salat juuri Britanniasta. Istui ikään kuin sen polvella. Ja toisen maailmansodan lopussa tapahtui jonkinlainen vallanvaihto – Churchillista Trumanille. Tässä siirtymässä myös megalomania kasvoi Yhdysvalloissa.

Dean Acheson, yksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisista diplomaateista, antoi muistelmiensa nimeksi Present at the Creation – "Läsnä luomisen hetkellä". Se kertoo ajattelutavasta: kyse oli uuden maailmanjärjestyksen synnystä – amerikkalaisen maailman luomisesta.

Yhdysvallat on määrällisesti täysin omaa luokkaansa. Sen ulkopolitiikka poikkeaa kaikista muista maista. Mikä muu valtio pitää hallussaan 750 ulkomaista sotilastukikohtaa?

”Miksi ne maat sitten rakensivat omat alueensa Yhdysvaltain tukikohtien viereen..?”

Juuri niin! Katsotpa karttaa, jossa Kiina on kirjaimellisesti Yhdysvaltain tukikohtien ympäröimä, se herättää kysymyksen: mitä ihmettä tässä tapahtuu?

Toiseksi eniten tukikohtia omistaa edelleen Britannia, ei Kiina eikä Venäjä. Se on siirtomaa-ajan jäänne. Britannialla on edelleen hallinnassaan lukuisia pieniä saaria, joissa toimii laivastotukikohtia, kuunteluasemia ja valvontajärjestelmiä. Se ei enää ole suurvalta, mutta sillä on yhä yli 100 ulkomaista tukikohtaa.

Entä Kiina? Tiedetään varmasti yksi, Djiboutissa sijaitseva huoltotukikohta. Joidenkin arvioiden mukaan tukikohtia voisi olla kaksi, kolme tai neljä. Mutta Yhdysvalloilla on 750! Tässä puhutaan eri mittaluokasta.

Yhdysvallat käyttää valtaansa myös ainutlaatuisella tavalla: salaisten vallankaappausten kautta. CIA perustettiin vuonna 1947. Boston Collegen tutkija Lindsay O’Rourke julkaisi vuonna 2017 kirjan, jossa hän laski 64 salaista vallanvaihtoa vuosien 1947–1989 välillä. Hän päättää tarkastelunsa vuoteen 1989, koska siihen asti asiakirjoja on saatavilla. Mutta me tiedämme – myös omakohtaisesti – että vallankaappauksia on tehty paljon senkin jälkeen. Mikä muu maa toimii tässä mittakaavassa? Se on täysin poikkeuksellista.

Eikö kaksi asiaa voi olla totta samanaikaisesti? Kyllä, CIA saattoi osallistua esimerkiksi Iranin shaahin syrjäyttämiseen…

Mutta näitä operaatioita kutsutaan "salaisiksi", vaikka koko maailma tietää, kuka oli asialla. Heti kun vallanvaihto tapahtuu, kaikki osoittavat sormella Yhdysvaltoja. Miksi niitä sitten kutsutaan salaisiksi? Koska Yhdysvallat sanoo: "Emme tehneet sitä." He kieltävät vastuunsa. Kaikki ympärillä tietävät, että he todellakin tekivät sen – mutta sitä ei ole "sopivaa" sanoa ääneen. Tai vaikka olisi, siitä vaietaan. Toisinaan tämä menee jo tragikoomiseksi.

Annan esimerkin Haitista. Presidentti Jean-Bertrand Aristide, josta pidin, sanoi minulle vuonna 2001 hänen toimistossaan Port-au-Princessa: "Jeff, he aikovat kaataa minut." Minä, hieman sinisilmäisenä, vastasin: "Ei, herra presidentti. He eivät tee sitä. Minä autan teitä, kaikki järjestyy." Mutta mitä tapahtui vuosina 2002–2003?

Bushin hallinto:

– jäädytti IMF:n lainat Haitille,
– katkaisi Maailmanpankin rahoituksen,
– sulki Inter-American Development Bankin tuet.

Näin aloitetaan taloudellinen kuristus. Pakotteet kiristyvät. Talous romahtaa.

Mutta Aristide pysyi vallassa – hänellä oli vahva poliittinen tukipohja. Eräänä päivänä Yhdysvaltain suurlähettiläs ilmestyi Haitin presidentin luo ja sanoi: ”Minun on pelastettava henkesi – muuten olet hengenvaarassa. Kapina on käynnissä, tule mukaan.” Hänet vietiin tunnuksettomaan lentokoneeseen, jonka kyljissä ei ollut mitään merkintöjä. 23 tuntia myöhemmin hän oli Keski-Afrikan tasavallassa. Vallankaappaus toteutettiin keskellä kirkasta päivää.

Soitin New York Timesin toimittajalle ja kysyin, voisiko hän uutisoida asiasta: Yhdysvallat oli juuri syrjäyttänyt Haitin hallituksen. Toimittaja vastasi, että hänen päätoimittajansa ei ollut kiinnostunut aiheesta. Tämä on peliä, vakavaa peliä, joka vie meitä koko ajan lähemmäs totaalista tuhoa. Haiti on yksi asia, mutta Ukraina on toinen.

Vuoden 2014 alussa Yhdysvallat puuttui suoraan Ukrainan sisäisiin asioihin. Tammikuun lopussa Victoria Nuland – nykyinen kollegani Columbian yliopistosta – puhui puhelimessa Ukrainan Yhdysvaltain-suurlähettilään Geoffrey Pyattin kanssa. Pyatt on yhä korkea-arvoinen ulkoministeriön virkamies. He keskustelivat, kuka valitaan uuden hallituksen johtoon. Nuland ehdotti, että Klitshkon pitäisi pysyä poissa ja että Yatsenjuk olisi sopiva mies tehtävään. Muutaman viikon kuluttua, 22. helmikuuta, Yatsenjukista tuli pääministeri. Yhdysvallat oli jälleen osallisena vallanvaihdossa.

Tämä oli Ukrainan sodan alku. Sota ei alkanut helmikuussa 2022, vaan jo vuonna 2014.

Samalla on totta, että tuhannet ukrainalaiset kokivat, että heillä oli oikeutettu syy mennä Maidanille vastustamaan presidentti Janukovitšia. He sanoivat, etteivät pitäneet hallinnostaan. Kaksi asiaa voi olla totta yhtä aikaa.

Mutta oma näkemykseni on, että Yhdysvalloilla ei pitäisi olla mitään tekemistä muiden maiden hallitusten kaatamisen kanssa. Piste. Jos hallituksen syrjäyttäminen tapahtuu osana suunnitelmaa tuoda Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo kyseiseen maahan – kuten Yhdysvallat on tehnyt vuodesta 1994 lähtien – silloin panokset kasvavat merkittävästi. Ja jos suunnitelmaan sisältyy sotilastukikohdan perustaminen toisen ydinasesuurvallan viereen, voisi ajatella, ettei se ole järkevää.

Tiedän, kuinka moni kokenut diplomaatti varoitti poliitikkoja: ”Älkää tehkö tätä! Tämä voi johtaa katastrofiin.” Eivätkä nämä olleet ketkä tahansa: George Kennan sanoi tämän jo vuonna 1997. Jack Matlock, Yhdysvaltain entinen suurlähettiläs Neuvostoliitossa, sanoi saman. Bill Perry, presidentti Clintonin puolustusministeri, oli samaa mieltä. Tunsin heidät. He ymmärsivät, ettei Ukrainan hallitusta pitäisi kaataa vain siksi, että voidaan laajentaa Natoa. Se ei tulisi päättymään hyvin. Siksi sanon, etten luota Yhdysvaltoihin.

Tähän liittyy myös Israel ja Netanjahu. Haluaisitko, että Netanjahu joutuisi vastuuseen Gazan pommituksista ja tuhansien ihmisten surmaamisesta?

Totta kai haluan. Kansainvälisen rikostuomioistuimen on ollut sekä rohkeaa että oikein asettaa hänet syytteeseen. Kun kysytään, onko Netanjahu osa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, vastaan: ei – päinvastoin. Yhdysvallat on Netanjahun politiikan jatke.

Joku voisi sanoa tätä antisemitismiksi, ellei sanoja itse satu olemaan juutalainen.

Minua saa kutsua miksi tahansa, kerron silti totuuden. Totuus on, että Netanjahu sanoi jo vuonna 1996 kirjassaan Fighting Terrorism, mitä aikoo tehdä. Tämä on muuten yleinen piirre: kun maailmassa on suunnitteilla jotakin hirveää, sitä ei yleensä piiloteta. Hitler kirjoitti Mein Kampfin - eikä tarkoitukseni ole tehdä yksinkertaistavia vertauksia - vaan osoittaa, että usein ihmiset kertovat julkisesti, mitä aikovat tehdä.

Samoin teki Zbigniew Brzezinski vuonna 1997 kirjassaan The Grand Chessboard, jossa hän esitteli, kuinka Yhdysvalloista tulisi maailman yksinapainen suurvalta. Näihin kirjoihin voi palata ja kysyä: tiesivätkö he, mitä tekivät? Oliko kyse pelkästä puheesta? Aiheuttivatko he vahinkoa? Brzezinski väitti, että Yhdysvallat voi laajentaa Natoa, ja Venäjä ei voi vastata siihen mitenkään. ”Mitä Venäjä muka tekisi? Liittoutuisi Kiinan kanssa? Ei koskaan”, hän kirjoitti. No, siinä hän erehtyi.

Netanjahulla taas oli toisenlainen, johdonmukainen mutta mielipuolinen visio. Hän ajatteli, että Israel valloitti palestiinalaisalueet vuonna 1967 eikä niitä tulla koskaan palauttamaan. Israelissa on kaksi koulukuntaa. En tiedä, mitä Netanjahu ajattelee uskonnosta, enkä välitä siitä, mutta hänen linjansa on: emme anna alueita takaisin, koska se olisi Israelille vaarallista. Siksi hallitsemme palestiinalaisia pysyvästi.

On olemassa toinenkin näkökulma, jonka mukaan alueita ei tule palauttaa, koska Jumala antoi ne meille jo vuonna 700 eaa. – tai kenties vuonna 1000 eaa. – kuten Joosuan kirjassa kerrotaan. Jotkut uskovat tähän kirjaimellisesti. Nykyisessä, äärimmäisimmässä Israelin hallituksessa nämä kaksi ajattelutapaa ovat liitossa keskenään.

Palataanpa Netanjahun "terrorismin vastaiseen sotaan". Vuonna 1996 hän esitti suunnitelman hyvin selkeästi. Hän sanoi, että Israel pitää valloittamansa maat. Siitä seuraa vastarintaa – Hamas, Hizbollah ja muut militantit ryhmät. Mutta terroristeja ei hänen mukaansa voi suoraan kukistaa. Sen sijaan on hyökättävä valtioita vastaan, jotka tukevat terrorismia.

Hänen ajattelussaan Iran on näistä keskeisin.

Mutta mielenkiintoista on, että Netanjahu nimesi tarkkaan myös muita: Irakin Saddam Husseinin alla – koska tämä tuki Hamasia – Syyrian Bashar al-Assadin hallinnon, Somalian, Muammar Gaddafin Libyan, Sudanin hallituksen. Hän kävi ne kaikki läpi, maa maalta. Myös Libanon mainittiin. Tämä sama lista löytyi myöhemmin Pentagonista syyskuun 11. päivän jälkeen: Iran, Irak, Libanon, Syyria, Somalia, Sudan ja Libya. Suunnitelma oli: seitsemän sotaa viidessä vuodessa.

Onko kyse siitä, että Yhdysvallat käyttää Israelia? Ei, päinvastoin – Israel käyttää Yhdysvaltoja, aivan kuin meidän asevoimamme olisivat heidän käsissään. Käytetään sitten Wolowitzia, Feithia, näitä uuskonservatiiveja ja Netanjahua – he suunnittelivat kaiken etukäteen.

Pidän Netanjahua 2000-luvun tuhoisimpana presidenttinä – ei Israelin, vaan käytännössä Yhdysvaltojen – koska hän ohjasi Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kahdenkymmenen vuoden ajan. Se maksoi meille biljoonia dollareita. Ja missä nyt mennään Lähi-idässä? Sota Syyriassa, sota Libanonissa, sota Palestiinassa, levottomuuksia Irakissa, sota Jemenissä, sekasorto Sudanissa, kaaos Somaliassa ja Libyassa. Hienoa työtä, Bibi – todella erinomaista.

Tässä on koko asian ydin: nämä ihmiset esittävät ideoita, jotka ovat äärimmäisen vaarallisia.

Meillä on kiire, joten tiivistän. Et siis hyväksy Netanjahun perusteluja Gazan tapahtumille – väitteitä, että hän vain taistelee Hamasia ja terrorismia vastaan?

En hyväksy. Itse olen kannattanut vuodesta 1967 alkaen YK:n päätöslauselmaan 242 perustuvaa kahden valtion mallia: itsenäinen Palestiinan valtio elämään rinnan Israelin valtion kanssa. Olen kahden valtion ratkaisun kannattaja.

Miksi siis vaikuttaa siltä, että hyväksyt Venäjän ja Putinin perustelut Ukrainassa, Kiinan selitykset Xinjiangista, tai Syyrian presidentin Bashar al-Assadin väitteet, että hän taistelee terrorismia vastaan samalla, kun pudottaa tynnyripommeja siviilien niskaan?

Ensinnäkin, koska tiedän, että monet näistä asioista – kuten väitteet Xinjiangista – ovat osa länsimaista narratiivia, jatkuvaa "blaa blaa blaa".

Mitä tarkoitat?

Tarkoitan, että kymmeniä tuhansia ihmisiä tapetaan Gazassa, mutta Xinjiangissa ei ole esitetty todisteita joukkomurhista. Ehkä siellä tapahtuu huonoja asioita, mutta kutsua sitä kansanmurhaksi samalla, kun todellista kansanmurhaa tehdään Gazassa – se on länsimaiden narratiivien peliä.

Katsotaanpa vaikka Yhdysvaltojen suhtautumista Kiinaan. Meillä puhutaan sodasta Kiinaa vastaan. Mutta montako sotaa Kiina on käynyt viimeisen 40 vuoden aikana? Laskenpa: ei ainuttakaan. Nolla. Viimeisin sota oli tammikuun ja helmikuun 1979 välillä, yksi kuukausi, jolloin Kiina soti Vietnamin kanssa – liittyen siihen, että Vietnam oli syrjäyttänyt Pol Potin hallinnon Kambodžassa. Yksi sota, neljässäkymmenessä vuodessa.

Kiina ei ole uhka. Se ei joukkomurhaa omaa väestöään. Silti Yhdysvallat varustautuu sotaan Kiinaa vastaan. Miksi? Koska jälleen kerran, joku on kirjoittanut tästä jo aiemmin. Pitää vain tietää, mistä etsiä. Esimerkiksi Robert Blackwill ja Ashley Tellis kirjoittivat vuonna 2015 artikkelin Council on Foreign Relations -ajatushautomolle. Siinä sanottiin, että Kiinasta on tullut niin vahva, että se uhkaa Yhdysvaltain ylivallassa pysymistä. Kiinan nousu ei ole enää Yhdysvaltain etujen mukaista.

Tämä ajattelutapa on nyt vallalla. Yhtäkkiä, koska Kiina on menestynyt taloudellisesti, se onkin vihollinen. Retoriikka muuttuu. Sama pätee Ukrainaan. Olen seurannut Ukrainaa vuodesta 1990 lähtien – en vain Gorbatšovin ja Jeltsinin neuvonantajana, vaan myös Ukrainan presidentti Leonid Kutšman neuvonantajana vuonna 1994. Olen siis ollut mukana. En vastusta Ukrainaa. Vastustan sitä, että Yhdysvallat käyttää Ukrainaa välikappaleena, kun sadat tuhannet ukrainalaiset tapetaan, jotta Yhdysvallat voisi siirtää sotilastukikohtiaan lähemmäs Venäjän rajaa.

Ja miksi? Koska Washingtonissa elää ajatus, että kun Neuvostoliitto kerran hajosi, Venäjäkin voitaisiin hajottaa etnisiin osiin. Tämä on Washingtonin piireissä elävä meemi. Ja nämä ihmiset ovat järjiltään, kun ajavat meitä kohti ydinsotaa tällä tavalla.

Professori Jeffrey Sachs – emme ehtineet edes puhua maailmantaloudesta. Ehkä ensi kerralla. Toivottavasti. Kiitos paljon, että olit mukana. Kiitos, arvostan kovasti.